Viimehetken hankinnat

5.1.2018 Yleinen

Olin jo Suomessa miettinyt, mitä ostaisin, jos Hong Kongiin päästään. Olin neuvoja kysellyt kavereilta, jotka olivat jo aikaisemmin käyneet täällä. Näiden neuvojen ja rahavarojeni mukaan ostoksille.

Tuohon aikaan attasea-salkut olivat in-juttu. Ja sen piti olla Samsonite eikä halpis kopio..

Asiapullosalkuksikin mainittiin aikoinaan. Mahtui neljä kolmen vartin pulloa. Siispä tällaista metsästämään.

Olihan itse James Bondillakin ollut attasea-salkku, tosin ei näin hieno 😉

Kauppojahan täällä riitti.

Lopulta joku pienempi kauppa löytyi. jossa sain vielä pikkaisen tingittyä hinnasta, joten olin 135 HKD köyhempi, mutta salkun onnellinen omistaja. Suomessa vastaava maksoi tuolloin viisi kertaa enemmän.

Kurssi oli tuohon aikaan suunnilleen  1 HKD = alle 1 mk.

Toinen hankinta, jonka tein, oli Seikon kello, sellainen itsensävetävä.

Tuo oli ensimmäinen kunnon kello mitä olin omistanut.

Hintaa tuolla oli parin sadan paikkeilla, HKD.

Suhde oli suunnilleen sama kuin salkun kanssa, eli halpa.

Kauppoja kierrellessä, teki mieli ottaa riksa, mutta kun kaikki riksakuskit olivat vanhoja ukkoja, niin jätettiin väliin.

Oltiin jo ihan riittävästi hävetty vanhan ihmisen kyydissä olosta Aberdeeniassa.

 

Se on elämä täällä isossa maailmassa raakaa.

Nää vanhat ihmiset pannaan semmoisiin töihin, joita nuoret ei viitsi enää ”alentua” tekemään.

Me Suomalaiset emme vaan ole tottuneet tämmöiseen.

Tulkitaanko tämä nyt niin, että Suomi on sivistyvaltio?

Mene ja tiedä.

Oli täällä muutakin halpaa. Se oli filmien kehittäminen kuviksi. Ei ollut digikameroita, vaan kaikki kuvattiin kinofilmeille. Ja ne piti kehittää kuviksi. Ja se toimitusaika. Suomessa kun vei filmi kehitettäväksi normi valokuvauskauppaan, meni vähintään viikko, ennen kuin sen sai kehitettynä, kuvineen, noutaa.

Täälä parhaimmillaan jos aamulla vei, oli se jo alkuillasta valmis, mutta viimeistään seuraavana päivänä.

Kas kun melkein kaikki kaupat ja putiikit olivat ilta myöhään auki. Outoa meille. Meillähän kaikki erikoiskaupat menivät seitsemän pintaan kiinni. Useimmat jo kuudelta.

Ne Ullalta saadut kuvatut filmirullat siis kehitettiin täällä, joista osa on siis kellastunut. Parhaiten säilyneet ovat Suomessa kehitetty. Niistä rullista myöhemmin lisää, siinäkin meinaan tehtiin historiaa.

 

Hyvillä mielin illallisen jälkeen kämpille nukkumaan, Aamulla lähdettäisiin takaisin Kiinaan.

Kello on hyvä lahjaidea! - Klikkaa ja katso tarjoukset!
Nyt ilmainen toimitus yli 30€ tilauksille! - Lue arvostelut ja tilaa!

Korjaussarjaa ja paperisotaa

4.1.2018 Yleinen

Taidettiin aamusella tarvita korjaussarjaa, kuten maisemakin. kuva( rakennetaan uutta satamaa.)

 

 

Kaiken tämän remontintarpeesta välittämättä suuntasimme jälleen China Trouble Servicen officeen, tarkoituksena ostaa junalippu takaisin kiinaan, Pekingiin.

No sehän ei käynyt officen virkailijalle lainkaan.

Eli ei suostunut myymään kyseisiin julkishallin omistamiin välineisiin matkustusta oikeuttavaa lupaa.

Selitti, että alue on matkustuskiellossa. Niin varmaan olikin, mutta kun meillä oli matkalaukku vielä siellä Pekingissä. Ei auttanut, vaikka kuinka leikittii Ruuneperia. Siinä suomeksi keskenään kiroillessamme, ohi kulki suomalainen nainen, oli yksi evakossa oleva virkailija lähetystöstä, ja kuuli meidän kiroilun. Hän tuli sisälle, selitti vaihtoedon, joka ei tullut mieleenkään meille.

Ostakaa lippu pelkästään Kantoniin, josta tämä virkailija ei voi kieltäytyä, Kanton kun ei kuulu kiellettyihin alueisiin, ainoastaan Peking ja lähi ympäristö. Lisäksi neuvoi, että päästyämme Kantoniin, ostatte lipun Shanghaihin, sekin on tuva-aluetta. Sitten onkin mennyt riittävästi aikaa, jolloin on oletettavaa Pekingin poistuvan kiellettyjen alueiden listalta, jo pelkäsätään yhteyksien takia. Lähteehän sieltä junat Venäjälle ja sitä kautta Eurooppaan.

Näin meneteltiin ja lippu saatiin.

Mitä tästä opimme. Kannattaa kiroilla isossa kauppakeskuksessa suomeksi, apu on silloin lähempänä kuin voit kuvitellakaan.

Todennäköisyys sille, että joku kuulee kiroilusi, esim meidän tapauksessa, olisi varmaankin ollut 10 suhde 2.5 miljoonaan. Ehkä tuona kyseisenä päivänä oli 30-40 suomalaista Hong Kongissa. Ja kuinkahan moni niistä oli samaisessa kauppakeskuksessa, joka oli isompi kuin Stokka Helsingissä.

Tästä kun oltiin selvitty, lähdettiinkin bussiajelulle. 

 

 

Oli näköjään muitakin kohtia remontin tarpeessa kuin satama ja pojat.

 

 

 

 

 

 

Jotta vuoristosta tuleva sadevesi pääsee kivuttomasti, taloja matkaallaan viemättä, mereen, on kanavia siellä sun täällä.

Jenkkileffoissahan usein sattuu ja tapahtuu kaiken näköistä vastaavissa sikäläisissä uomissa.

Täällä ei tällä kertaa sattunut muuhun kuin korkeintaa poikain ohimoihin, eikä tapahtumiakaan ollut hirveesti.

Paitsi tietysty meillä, kun hypätiin vaan johonkin bussiin, ajettiin jonkin matkaa, poistutiin ja toivottiin hartaasti kadun toiselta puolen menevän vastaavan keksinnön vievan meidät takaisin. Toimi aika hyvin. Ei eksytty kertaakaan, tänään, kuten eilen kävi.

Tähän kohtaan tulee filmi, kunhan löydän sen, tai viimeistään helmikuussa, kun Pekalta saan kopion. Se onkin sitten kuvattu aidolle kaitafilmille 8 mm.

 

Maha alkoi jossain vaiheessa ilmoittelemaan kiinteämmän tavaran tarpeesta, joten mentiin välipalalle kadun kulmauksessa olevaan hampurilaispaikkaan. Ei ollut olemassa vielä tuolloin Mäkkäriä tai Carollsia, tai ainakaan täällä ei ollut, joten ihan aito paikallinen pysty-hampurilais-pikaruokapaikka. Ovesta kun meni sisään, piti valita mitä halusi smalla katsoen, kun isolla, yli metrin levyisellä, parilalla joukko kokkeja paistoi pihvejä. Eikä ollut valittavissa vegeä tai ton-ton vaihtoehtoa. Kaikki olivat samallaisia pihvejä. Sämpylän ja pihvin väliin sai sitten jotain muunoksia toivoa. Jono kulki hitaasti etiä päin ja sitten olikin maksun vuoro. Kun olit maksanut, lykättiin paketti kouraan ja eiku syömään. Samalla kun söit, jono liikkui hissukseen. Juuri kun olit ottamut viimeisen haukun, ja pyyhit suupieliäsi servettiin, huomasitkin olevasi kadulla. Siinä oli sitten roskis, johon saatoit paperit jättää. Sitten se iski.

Tajuttiin, että emmehän me ulos olisi vielä halunneet mennä. Mutta kun se oli tehty niin ovelasti, että kun uusi asiakas tulee sisään, se ikään kuin ”työntää” edellä tulleen eteen päin. Ja kun tilassa ei ole kuin suora, seisottava ”lankkupöytä” johon voit väliaikaisesti laskea juomasi, ruokahan sinulla on koko ajan käsissä. liikkui jono hitaasti, mutta syödessäsi et tajua, että siirryt koko ajan. Tää tarkastettiin ja seurattiin jonkin aikaa tätä ovelaa systeemiä. Ei oltu moista ikinä nähty. Enkä noin hyvin toimivana sen jälkeenkään. Ilmeisesti asian gluu oli kulmahuoneisto. Näin me päättelimme.

Venekansaa moikkaamaan

4.1.2018 Yleinen

Olin jo aikoinaan lukenut veneissä elävästä porukasta, lähellä Hong Kongia, samalla saarella kylläkin. Paikka oli Aberdeenia.

Ferryllä lahden toiselle puolelle ja bussilla ihmettä katsomaan.

 

Matkalla sinne sain näpättyä tällaisen otoksen.

Varsinainen kohde on tuosta vasemmalle jonkin matkaa.

Vaikutti, että tuolla huntassa olisi ollut banbumajoja. Sitä emme tienneet, oli asuntoja vai varastoja. Veikkaan ensimmäistä vaihtoehtoa.

 

Joku oli vuonna 1977 ottanut vuorilta kuvan jolloin Aberdeeniassa ollut ”pikkasen” enempikin veneitä.

 

 

Ollessamme siellä, ei ollut ihan noin paljon veneitä, mutta paljon joka tapauksessa silloinkin oli.

Siiloisten arvioiden mukaan veneissä asui n 60 000 asukasta.

 

 

 

Oli siellä talojakin, mutta kyllä kuulemma suurin osa noissa veneessään asuvista ei ole jalallaan astunut kiinteälle maalle.

 

Kauppiaat kiertelevät myymässä elintarvikkeita niitä tarvitseville ja olipa siellä joku ”ämpärikauppiaskin” eli taloustavaroita koitti kaupitella.

 

Tässä oli meidän ”taxikuski” tänään.

Vanhahko nainen kyyditsi meitä ristiin rastiin veneiden seassa.

Kyllä meitä pikkasen hävetti. Vanha nainen soutaa ja kaksi raavasta miestä löhoilee auringolta suojassa katoksen alla.

Jos ei ihan hävettänyt, niin nolotti kumminkin.

Käytiin aiheesta keskustelu lilluessamme tuolla.

 

 

Tälle soutajalle oli vissiin yöpuku jäänyt päälle.

Kielimuuri esti kysymyksen teon kohteelle.

Oli ehkä parempi näin.

 

 

 

 

Suuri ravintolalaiva Tai Pak, oli oikeesti iso.

Kahdessa kerroksessa ja satoja asiakaspaikkoja per kerros.

Lisäksi katolla terassiosasto, muutamalle sadalle.

 

 

Kauppa täydennetty. joten ei kun myymään.

Ilmeisesti alue on ollut hyvinkin merkittävä jo ammoisista ajoista lähtien.

Jo Ming-dynastian (1368 – 1644) aikaan Kantonilaiset olivat  kutsuneet aluetta Hong Kong-nimellä. Eli nimi ei tarkoittanut koko saarta, niin kuin sittemmin erheellisesti lännestä tuleet alkoivat saarta kutsumaan. Oikeesta vasta 1900-luvun alussa vakiintui Aberdeen-nimitys tästä kalastajakylästä. Saa korjata, jos tulkitsin väärin englannin wikiä.

Suojaisa, syvä ja kenties kalaisakin lahden poukama.

Vähän niinkuin Norjassa vuonot. 

 

Nuo ylempänä rinteessä olevat rakennelmat ovat hautoja.

Jopa venekansa pääsi lopulta maihin.

Nykyisin tuo rinnealue on varsinainen nähtävyys.

 

 

 

Pois lähtiessä sain vielä oikeita kalastusaluksia kuviini.

 

Tuolla alempana on myös iso telakka-alue, missä noikin laivat ovat valmistuneet. Ja materiaalina on Teak tai Mahonki, molemmat ”öljyisiä” lajikkeita, joten kestävyys suolaisessa vedessä hyvä.

 

Illalla menimme pikkaisen syrjempään keskustasta, ajatuksena löytää joku aidompi kiinalainen ravintola.

Niitähän täällä riittää, ravintoloita. Toinen toistaan houkuttelevampia. Lähes jokaisen ulkopuolella tai ikkunassa, näkösällä kuitenkin, oli akvaario, josta sai valita joko kalan tai hummerin, josta kokki sitten valmisti illallisen. Tämä oli varmaankin käytännön sanelema juttu. Takuu tuoretta. Ja veikkaanpa, että ei näillä kaikilla ollut tarpeeksi kylmätiloja.

Me ei kuitenkaan meren eläviin tänään sorruttu, vaan haluttiin Pekingin ankkaa.

Tää tilaus ei ollutkaan mikään hätäsen miehen hommaa. Tiedettiin, että kyllä siihen yli tunti menee. Eihän meillä mihinkään kiire ollut. Nautittiin jutustelusta ja muita asiakkaita ihmetellen. Nää kiinalaiset kun ovat aika äänekkäitä kun ruokailevat. Sitä ei voi ymmärtää eikä kuvailla, ellei ole itse sitä ”nassuttelua” ja maiskutusta kokenut.

Saatiin ankka ja hyvää oli.

Pois lähtiessä, meille kävi jokin ihme lapsus. Olen yleensä aika suuntatietoinen, mutta liekö gin-tonikit ja viini tehnyt tehtävänsä, lähdettiin just vikasuuntaan. Edetessämme kapenevaa katua, alkoi porukkaa tulla peräämme enemmän ja enemmän. Alkoi jo oikeesti ahdistamaan. Todettiinkiin. että jos täältä hengissä selvitään, kunnon känni otetaan.

Systäri oli tehnyt meille vaaleasta nahasta kotelot, johon mahtui passi ja muuta pientä, joka oli vyössä kiinni oikealla puolella. Päätettiin, että nyt käännytään ympäri ja pidetään käsi siinä kotelon päällä, ikään kuin siinä olisi ollut pistooli.

Samalla sovittiin, että jos hässäkkä tulee, minä yritän kaataa ensimmäisen tulijan ja Pekka sitten ”poimii” tämän jaloista ylös ja alkaa pyörimään vimmatusti, minä tietysti pikkasen sivummalle mennen, etten jää alle. Tämä minun kaataminen olisikin ollut ehkä mahdollinen. Olin armeissa sissinä, ja meillä oli aika hyvä lähitaistelukoulutus, jota vielä parannettiin muutaman kaverin kanssa koko Raukin ajan iltaisin vapaaehtoisesti, kun muutakaan tekemistä tuolloin ei ollut. Eli jos hihasta tai rinnuksesta saan kiinni, kaveri lähtee kyllä katuun.

Kun käännyimme ympäri, siirryttiin samalla keskelle sitä kujaa, joksi se oli jo pienentynyt. Kiinalaisia oli ihan hitoksee, kymmeniä. Me määrätietoisesti reippaasti kävellen eteen päin, välittämättä näistä yhtään. Tai annettiin sellainen kuva. Eteemme alkoi tulla tilaa ja ikään kuin porukka ”lakosi” sivuillemme. Ne varmaan luuli, että olemme aseistautuneita. Ja luulempa, että jos oltiinkin pikkasen huppelissa ravintolasta lähdettyämme, emme taatusti enää olleet.

Ikuisuudelta tuntuvan kävelyn jälkeen saavutettiin isommat kadut ja kiinalaiset jäivät taaksemme. ei tullut kyllä mieleenkään kääntyä katsomaan, ennen kuin oltiin ”saletissa” että seuraajamme olivay jääneet, ”nuolemaan” näppejään.

Oli elämäni tiukin paikka. Eikä tuollaista tilannetta onneksi ole tarvinnut kokea uudelleen.

Lähellä majapaikkaamme menimme baariin ja kyllä, gin tonic oli kova sana.

Oltiin humalassa, niin kuin luvattiin.

 

Hong Kong ja mäelle

3.1.2018 Yleinen

Illalla nähtiin tytöt aulabaarissa, mihin itseasiassa oltiin tehty treffit puhelimella. Samassa hotellissa kun toimii nuo laitteet. Tytöt, jotka ovat evakossa Pekingistä, saavat valtion”laskuun” asustella täällä. Toisin kuin me. Vaikka saatiinhan mekin käsky lähteä.

Sovittiin aamuksi uudet treffit, tarkoituksena lähteä kaupunkikierrokselle, Hong Kongin puolelle, nythän oltiin Kowloonin puolella.

Näin myöskin tehtiin.

Tuolla Kowloon lahdella kulkee vesibussit kuin Stadissa ratikat.

 

Suomenlinna lauttaa joutuu odottelemaan, mutta täällä ei tarvinnut paljon seisoskella.

 

Johtuu varmaankin osittain väen paljoidesta.

 

Tällä pikkupläntillä asuu melkein saman verran ihmisiä kuin etelä-Suomessa yhteensä, eli n 2,5 miljoonaa. 

 

Myöskin rahtia kuljetettiin joko dsonkeilla tai hinaten proomuja ristiin rastiin.

 

 

 

 

Tuossapa oli ferryjen lähtö- ja tuloasema.

 

 

 

Ferryn kuva googletettu, hukassa oma kuva, mutta tämmösiä siellä sukkuloi.

Jotta päästiin huipulle, kiivettiin pieni matka ja siirryttiin rinnettä ylös menevään ”ratikkaan”

Sieltä olikin oivat näköalat molempiin alueisiin. 

 

Tuolla vastakkaisella ranalla oli meitin hotelli, mutta ei mitään käsitystä, mikä noista taloista.

 

 

 

 

Kun oltiin täällä ”vuoristossa”, niin tässä kohtaa rinne sen verran jyrkkä, että taloja ei ole pystytty rakentamaan.

 

Meille kerrottiin, että rinteillä asustelee lukuisa joukko lainsuojattomia. Maasto kun on sen verta hankalaa, että viranomaiset eivät ”viitsi” näitä ihmispoloja häiritä.

 

 

Onneksi löytyy puhdasta, raikasta vettä joka riittä näille piileskelijöille.

Päivä sattui retkellämme olemaan melkoisen lämmin, eikä tuulikaan hirveesti haitannut. 

Rinteeseen oli tehty hyvä kävelyreitti ja aitakin laitettu, ettei tyhmät turistit alas vahingossa putoa. Kyyti ois kylmää, jos sinne muljahtais.

Oli sinne pöpelikköön, eli auringolta suojasisaan paikkaan, kuppilakin tehty, josta kylmää juoma päästiin ostamaan. Kyllä muuten olut maistui. Tytöt tais limua juoda.

 

Retken jälkeen tytsyt poistuivat taka vasemmalle, eli sulkeituivat huoneisiinsa. Yritettiin kyllä houkutella pienelle yöriennolle, mutta eivät olleet halukkaita jakamaan niitä kokemuksia kanssamme.

Eipä tainneet olla ensimmäiset pakit, mitä saatiin. Tää on niin tätä, tää miesten elämä……  😉

Kun kaupungilla oluelle halusi mennä, oli ongelmia. Lähes joka kuppilassa hyökkäsi lauma naisia kimppuumme. Värin ja koon olisi saanut valita kaikista maanosista.

Tällaiseen väkisin tyrkyttämiseen emme olleet tottuneet ja se kääntyikin heitä itseään vastaan aika nopeasti. Töissähän nää ”hutsut” olivat, mutta me päätettiin, etteivät meillä. Siispä piti vaihtaa strategiaa. Mentiin parempien hotelleiden baareihin. Siellä ei ollut häiriötekijöitä. Näissä paikoissa homma oli hoidettu ”hienostuneisesti”. Baaritiskillä oli kansio, joka piti sisällään naisten kuvia. Siitä olisi saanut valita, ilmoittaa baarimestarille tytön numero ja mennä huoneeseen odottamaan. tai tilata klo silloin ja

silloin. Ei tehty kumpaakaan.

 

Oltiin luettu, että täällä on maailman hienoin hotelli, Peninsula.

Hotellilla on useampi Rolls Roys Silver Shadow, joilla he hakevat ja vievät vieraansa tarpeiden mukaan, minne he nyt sitten haluavatkaan mennä.

 

 

 

Valotus meni kamerasta vähän pieleen, kun ei ollut oikein aikaa ottaa parempaa.

Siinä kuitenkin Pekka Rollsin vieressä ja taustalla on toinen.

Ja mikä kiire meillä muka lomalla.

Ei mikään.

Mutta kun sattui tuolla hotellissa pieni episodi.

Ensinnäkin, jostain ihmeen syystä päästiin ”livahtamaan” baaritiskille asti. Oli varmaankin pääportieeri käymässä jossain? Ja saatiin vieläpä tilattua oluet, joista pari siemausta kerettiin ottaa. Asiakkaita aulassa oli muutamia, aika hienosti, oikeestaan tyylikkäästi pukeutuneena. Niin kuin vanhoilla leffoissa, aristokraatit hotellissa. Vaikka meillä oli suorat housut ja suht siisti paidat, tuli tämä pääportier luoksemme ja jututti hetken. Antoi jotenkin ymmärtää, että esittelee hotellia meille? Mehän oltiin ihan täpinöissä. Meidät, jotka kummatkin ravintola-alan ammattilaisia, oli huomioitu. Kyllä, huomioitu oli. Ehkäpä huomattu, olis parempi ilmaus.

Meni ehkäpä kymmenen sekuntia ja huomattiin seisovamme oven ulkopuolella. Siis pääoven ulkopuolella, siinä lähellä noita Rollsseja. Siinä me sit ihmeteltiin, että pirskatti, nehän heitti meitit ulos. Mutta niin ammattitaitoisesti se oli tehty, että ei tajuttu, ennen kuin pihalla oltiin. Eikä täsät voinut edes vihaiseksi tulla. Enempi ihailtiin kaverin taitoa. Osaispa itse tuon.

Aikamme kierreltyämme, löydettiin Australialainen baari, missä naisia ei ollut tyrkyllä ja taustalla soi jazz-tyyppinen kantrimusiikki. Tästä tulikin meille kantapaikka niiksi muutamiksi päiväksi, jotka vietettiin etelän lämmössä.

Tää lämpö oli oikeesti käsin kosketeltavaa. Kun poistui ilmastoidusta tilasta, hotellista, kaupasta tai baarista, jossa oli ihana viileys, ei tarvinnut ottaa kuin pari askelta ja flush, olit läpimärkä.

Lämpötila pyöri päivällä 34 ja 38 asteen välillä ja ilman suhteellinen kosteus oli 98-99 %. Tää oli pikkasen liikaa pohjolan pojille. Yöksi saattoi lämpä laskea 32-34 tienoille, mutta kosteus ei muuttunut mihinkään.

Nää luvut olivat luettavissa talojen seinillä olevista mittareista. En tajunnut ottaa kuvaa niistä.

Jotta taloutemme ei aivan kuralle menisi, löydettiin YMCH  hotelli, suomalaisittain NMKY. Tästähän oli Village People-yhtye tehnyt hitin pari vuotta aikaisemmin. En nyt osaa sanoa, että oliko tuo biisi vaikuttanut valintaamme, mutta sen tiedän, että raha ainakin vaikutti. Täällä huone maksoi 85 HKD per yö yhteensä, joten tämä oli enempi meidän budjettiin käypänen. Ehkei mukavuustaso ollut edellisen vertainen, mutta tässäkin asiassa –  money tooks. Tämä vaatimaton huone sai nyt kelvata.

Illalla mentiin Hong Kongin puolelle yötorille. Siellä oli vilskettä ja hulinaa ettei paremmasta väliä. Rihkamaa oli jos jonnii moista. Me ei Suomessa tiedetty rihkamasta mitään, ellet tätä ole nähnyt.

Kiintoisin paikka oli ruokaosasto. toinen toistaan isompia vokkipannuja tai uppopaistokattiloita vieri vieressä. Maisteltiin useimpaa laatua, mutta löydettiin yksi ylitse muiden. Pieni simpukka, joka oli uppopaistettu öljyssä. Niitä hammastikulla kaiveltiin ulos kuoresta ja voi että oli hyvää. Parhaat simpukat ever. Enkä vieläkään moista kokemusta ole tuon jälkeen saanut. Tyhjät kuoret puotettiin jalkojemme eteen maahan, niin näytti muutkin tekevän. Niitä syötiin useampi annos. Lopulta jalat eivät mahtuneet enää pöydän alle. Jälkeen päin saatiin kuulla, että tuonne ei olisi valkoisen pitänyt missään nimessä mennä. Liian moni ei sieltä koskaan palannut. Sen sijaan, useampi oli löytynyt sata kiloa betonia nilkoissaan merestä. Ne, jotka satutiin löytämään.

Kantonista Hong Kongiin

3.1.2018 Yleinen

Junassa yövyttiin kahdesti ennen kuin aamulla oltiin Kantonissa, torstaina.

Kokki hoiti hommansa koko matkan varsin esimerkillisesti, tosin nyt kysyi pöydässä jo seuraavan ateria toiveemme. Ja tarjoilija oppi samoin jo toisen kerran jälkeen, että aina aterioinnin jälkeen otamme kolme pulloa olutta mukaan. Paras junamatkani ikinä, tähän asti.

Juna-asema.

Kantonissa Länsimaisille tarkoitetussa hotellissa sijaitsi China Travel Service byro, joka sai suomalaiseksi nimekseen China trouble service. Sieltä ostimme junaliput Hong Kongiin. Junaa ei tarvinnut odottaa kovin pitkään. Täällä olikin jo länsimaalaisia enempi. Kantonissa on paljon tehtaita, jotka käyvät kaupaa lännen kanssa.

Junamatka läntiseen Hong Kogiin on parisataa kilometriä, joten meille se oli pikku pyrähdys, oltiinhan just tultu yli 2500 km.

Tullin kohdilla oli junan vaihto. Taas talutettiin odotussaliin. Jokainen kansallisuus sai oman pöydän, meillä pienehkö pyöreä. Nämä tiedot kiinalaiset olivat saaneet juuri tehtyjen passitarkistusten perusteella. Teetä tarjoiltii ja otettiin Gin tonikit, kun kerran arveltiin, että sen verran lähellä länttä ollaan, on ginikin jo kunnollista. Kiinalaiset kun sotkee sokeria kaikkiin viinoihinkin niin paljon, jotta maalaispoikaa hirvittää.

 

Lähtöleima Kiinasta 12.8.76

 

Kun sitten oli aika siirtyä varsinaiseen Hong Kongin junaan, huomattiin, että nauttimamme virvokkeet menikin junalipun piikkiin. Kyllä harmitti, ettei useampia gin-tonikkeja otettu.

 

 

 

Saatiin Englantilaisiltakin leimat passiin.

Tämähän oli tuolloin Englannin alusmaa.

 

Paikat saatuamme junassa, ei kulunut kuin hetki, kun nuori tyttö pelmahti seuraamme.

Alkoi mukavasti rupattelemaan kanssamme, ensin kierrellen ja vähän kaarrellenkin; mistä ollaan tulossa ja mihin menossa. No, tämä junahan ei mene kuin Hong Kongiin, että sehän oli selvä, mutta mihis sitten.

Pikkasen ihmeteltiin tytön innokkuutta tyrkyttää itseään seuraamme. Ei kuitenkaan mikään ilotyttö ollut.

Oltiin aika avoimesti kerrottu seikkailustamme tähän asti, jolloin tyttö vaan entisestään innostui. Ja vielä kun sattui olemaan kuvamateriaalia alueelta, niin hyvä kun tyttö penkillä pysyi. (Ulla oli antanut tyhjän filmirullan meille).  Silloin meillä alkoi hälytyskellot soimaan.

Meitä oli varoitettu ennen lähtöä Pekingistä, että kannattaa olla aika varovainen puheissaan, varsinkin mitä Kiinan puollella oli tapahtunut. Eikä missään nimessä saanut näyttää esim. kuvia sortuneista taloista. Kaikki tämä, jos halusimme takaisin Kiinaan.

Siis meidän vuoro oli tivata tytöltä, että mikäs nyt niin meissä kiinnostaa. Oli kuvatkin meistä ottanut.

Lopulta hänen oli kerrottava, että oli kesäharkkarina paikallisessa sanomalehdessä, niin kuin meidän Hesarissa, oisko ollut Hong Kong Post. Ja ajatteli, että saisi näin ”vuosisadan” jutun, autenttisia kuvia ja sillee. Nimittäin, vielä tuona päivänä ei oltu julkaistu lännessä yhtään ainutta kunnon kuvaa alueelta, edes Pekingstä. Oltais saatu varmaankin aika iso kasa dollareita, jos oltais filmi Postille myyty. Vaan ei myyty. Oli liian iso halu takaisin Kiinaan.

Niin erosivat meidän nuorten tiet, eikä alkanut mitään kesäromanssia, vaikka yritettiin, kysyttiin häntä illaksi ulos. Ei tullut tyttö tapaamiseen, kun ei kuvia ja juttuansa saanut.

On noi naiset julmia. Nuorena jo osaa ….

 

Niinpä viimein Suomipojat olivat päässeet Hong Kongiin.

Hotellimme oli Kowloonin puolella, eli mantereella. Hong Kong on saarella.

Itse asiassa emme olleetkaan vielä Hong Kongissa.

Kuva on hotelliltamme.

 

 

Vastakkaisella rannalla, siellä majapaikkamme.

Hotelli oli vähän turhankin hieno ja kallis meille. 125 HKD per yö per huone. Ja meillä oli kaksi huonetta. Olisimme aivan hyvin mahtuneet yhteenkin. Junan makuuvaunun koppikin oli pienempi kuin tässä kämpässä vessa.

Kiinanmuuri.fi: asut, asusteet, korut, vekottimet, alusasut, laukut yms.!
Aina ilmainen toimitus

Tiistai toivoa täynnä ja etelään Kantoniin

2.1.2018 Yleinen

Aamupäivällä mentiin vaihteeksi lähetystöön setvimään viimeisiä tilannetietoja.

Se iso järistys oli vienyt koko Tietsinin kaupungin ja rataakin oli hävinnyt parin kilometrin matkalta. (taisinkin mainita tästä jo Moskovan osiossa) Tarkennusta saatiin lähinnä ihmisuhreista. Se oli todennäköisesti paljon isompi, mitä julkisuuteen ilmoitettiin. Ehkäpä miljoona-luokkaa.

Tiedot kertoilivat samaa kuten eilenkin. Pitää lähteä etelään päin, missä ei ole vaaraa.

Meni päivä pikkaisen odotteluksi, emme mitään ihmeellistä saaneet aikaan.

Juna lähti illan suussa kohti Kantonia, jonne taaskin saatiin kyyti ja Ulla toimi saattajana. Toinen matkalaukuista jätettiin Pekingiin joten sai ”raaalla” kädellä valkata niistä vähistä kamppeista mitä mukana oli, mitä jätetään etelän matkalle. Eihän sitä loppujen lopuksi paljon tarvitse, että pärjää. Parit housut ja paidat, muutamat kalsarit, noin niin kuin pääpiirteittäin.

Junan nytkähdettyä liikkeelle, tapahtui taas kummia. Aateltiin mennä ravintelivaunuun, mutta täyttä näkyi olevan. Joku viittoili meille pois ajaen, ja uskottiinhan me, eihän sinne täyteen kuppilaan ois mahtunutkaan. Eikä mennyt kauankaan, kun kokki tuli ruokalistoineen vaunuosaastoomme ja alkoi kyselemään, mitäs niinku meinasitte syödä. Hetken tutkailtiin listaa, joka oli jo tutuksi tullut ennen Pekingiä, ja tilattiin ruuat ja juomakin piti tilata; kolme olutta. Samaan syssyyn kysyi, mitäs aamupalaksi. Taas listoja tutkimaan. Mielestämme löydettiin sopivat aamupala-ateriat ja päästiin yhteis ymmärrykseen kokin kanssa asiasta. Ennen poistumistaan, kertoi vielä, että tullaan sanomaan, koska sopii tulla syömään.  Oisko ollut tunnin päästä, kun saatiin ilmoitus, että herrat ovat hyvät ja menevät ravintolavaunuun. Näin tehtiin.

Mutta yllätys oli suuri, siis tosi suuri.

Koko ravintolavaunu oli tyhjennetty. vain me kaksi Suomi-poikaa istuttiin pöydässä ja tarjoilija toi jääkylmät kaljat meille. Ihmeteltiin, että mistä nää taikoi kylmää olutta, kun ei täällä ole kuin hiilillä toimiva veturi ja samaa polttoainetta käyttävä keittiön piisi, hella. Ruoka oli jälleen hyvää ja riittävästi. Erityisesti ihastuin riisi-kananmunasekoitukseen. Pois lähtiessämme otettiin vielä mukaan kolme olutta noin niinku iltapalaksi. Ja nekin olivat kylmiä. Ei ollut piva kylmää siperiassa.

 

Aamu valkeni ja Kiinan maaseutu näytti todelliset kasvonsa.

 

Saatiin hyvä läpileikkaus riisin viljelystä

 

ja nähtiinkiin  riisin kasvattamisen kaikki vaiheet.

 

 

Ei tarvinnut poikain välittää, tuottiko voimala sähköä vaiko ei. Tämä pumppu toimi ihan riisillä, ei suinkaa rukiilla, niin kuin koto Suomessa.

 

 

 

 

 

Kyllähän tuolla sähköäkin kulki, mutta eipä juuri näkynyt isoja voimalinjoja,

 

Kuten kuvakin kertoo, täällä päin ei enää ollut isoja vuoristoja, mutta kauniisti kumpuilevaa maastoa oli.

Pysyipähän paremmin poikien polkema vesi näitten mäkien välissä.

Oltiin ainoat valkoiset ihmiset tässä junassa, joten joskus se saattoi aiheuttaa pientä kaaostakin, asemilla.

Kun juna pysähtyi johonkin asemalle, oli melkein tyhjä laituri hetkessä täys kiinalaisia, jotka tulivat katsomaan ihmettä. Kaksi vaaleaa miestä, toisella vaalea tukka ja toisella parta, näillä kun parta ei oikein kasva. Joillakin asemilla, kun vaunuosastomme jäi ikään kuin ”väärälle” puolelle asemalaituria, ja viereisellä radalla oli juna, ei sekään estänyt näitä veijareita. Hetkessä päitä työntyi vaunujen alta toljottamaan meihin päin, ja niitä oli näissäkin tapauksissa paljon.

Jotenkin tuli tunne, että vaikka juna kulki ehkäpä 75 km/t, niin sana kulki junan edellä, mistä pirusta nää muuten ois tiennyt, että nyt se juna tulee, missä on valkonaamoja kyydissä.

Tästä oli meitä kyllä varoitettu Pekingissä. Täällä maalla asuvista oikeestaan kukaan ei ole nähnyt valkoita ihmistä.

Me oltiin nähtävyyksiä, vai oisko nykytermeillä – julkkiksia.

Kiinanmuuri.fi - Aina ilmainen toimitus

Maanantai ja Kiinan muuri alkaa näkymään

2.1.2018 Kiinan matka 1976

Saatiin kuin saatiikiin näköpiiriimme se oikea muuri.

Toki, se edellinenkin saattoi olla pätkä oikeesta muurista, sitä kun on useammassa ”kerroksessa” eli solassa saattaa olla monta muurin pätkää peräkkäin.

Kiinanmuuri.fi - Aina ilmainen toimitus

Kiinan muuri on monesta osasta koostuva, yleisten määritelmien mukaan 6 000 – 9 000 kilometrin mittainen ja laajimman määritelmän mukaan jopa yli 20 000 kilometrin mittainen muinainen rakennelma pohjoisessa Kiinassa. Muuri on suurimmaksi osaksi noin kahdeksan metriä korkea ja leveydeltään 6–8 metriä. Se on rakennettu maasta, kivestä ja tiilistä.

Muuri syntyi 200-luvulla eaa. erillisten muurien yhdistämisellä suojaamaan Kiinaa pohjoisten paimentolaisheimojen hyökkäyksiltä, ja sen uusimmat osat rakennettiin 1600-luvulla. Joinain aikoina muurin rakentamiseen osallistui koko Kiinan miesväestö. Muurista tuli tarpeeton vuonna 1644, kun Kiina ulottui muurin pohjoispuolellekin. Muuri rapautui vuosisatojen ajan, kunnes 1900-luvulla se nostettiin Kiinassa tärkeäksi kansalliseksi symboliksi.

Muurin rakentamisen tarkoituksena oli paitsi mongolien torjuminen, myös levottomuuksien aiheuttajien ja armeijan työllistäminen sopivan kauas pääkaupungista. Muuri piti myös maan oloihin tyytymättömät kiinalaiset valtion rajojen sisällä.

Olimme aika innoissamme, kun viimeinkin nähtiin SE iso muuri, tai siis pieni osa siitä.

Näistä maisemista ei sitten ollutkaan kovin pitkä matka Pekingiin.

 

Kun aloimme lähestyä päätepysäkkiämme, alkoi kadun varsilla näkymään tällaisia bambukatoksia.

Oltiin pikkasen ihmeissämme. Olikohan nämä jotain kauppapaikkakatoksia vai mitä.

 

 

 

 

Mutta sitten kun osassa alkoi näkymään bambuseiniäkin, aateltiin, että näähän asuu noissa hökkeleissä.

Kyllähän me tiedettiin, että eihän tää mikään vauras maa ollut tuohon aikaan, mutta että tämmösissä nää asuu !!

Huh huh.

Ulla oli vastassa asemalla, kuten oli luvannut. Lähetystö Moskovassa oli lähettänyt tiedon meidän uudesta saapumisajasta. Tämäkään tiedonkulku ei olisi ollut mahdollinen ilman Markus Lyyran apua Moskovassa.

Niinpä laukkujamme raahaten siirryttiin autolle, valkoiseen farmari Volvoon. Kuskina kiinalainen ja auto kuului ulkoministeriölle, siis lähetystön käytössä. Siispä Lähetystöön.

Saatiin antaa tuliaiset, jälkiuunileipää ja silliä. Näiden syöminen onkin sitten ihan toinen juttu, myöhemmin siitä.

Lähetystössä selviteltiin tulevaa asumistamme, meillä kun oli tarkoitus majoittua Ullan luokse. Nyt se ei ollutkaan mahdollista.

Maanjäristyksen takia kaikki länsimaalaiset oli evakoitu Hong Kongiin, paitsi viisi Suomalaista olivat vapaaehtoisesti, tai näin ainakin meille kertoivat, jääneet tänne. Lisäksi kaikki ns itäblogin valtioiden henkilökunta oli jäänyt ”vapaaehtoisesti”.

Jäljelle jääneet, kaikki, asuivat teltoissa ulkona. Se selitti matkalla näkemämme ”hökkelirakennelmat”.

Ulla olikin varannut meille hotellista huoneen, ainoan, johon ulkomaiset saivat täällä majoittua. Hotel Peking oli suljettu ja meidät opastettiin puistikkoon, jossa toimi hotellin ”siipirakennus”

Huone olikin aika iso. Piti sisällään varmaankin tusinan verran laverityyppisiä sänkyjä.

Tämä puisto oli täynnä näitä ”huoneita”

Nämä olivat Kiinan armeijan telttoja.

Ei ole kovin montaa suomalaista saanut nukkua Puna Kiinan armeijan teltassa.

Mepä saatiin.

Seitsemäs telttarivi, neljäs teltta, vai oisko ”huone”

Tässäkin asiassa tehtiin historiaa. Väitän, että vallankumouksen jälkeen ollaan taatusti ekat Suomi-pojat telttamajoituksessa Kiinassa.

Hotelli oli myös evakossa. Samasta syystä kuin kaikki muutkin, vieraat saivat majoittua taivasalle. Jälkijäristysten pelko oli iso. Ulla kertoikin meitä odottaessaan tunteneensa aivan selkeitä, pieniä järistyksiä, joita me ei tietenkään jo valmiiksi tärisevässä junassa voitu havaita.

Kun tämä osio oli hoidettu, lähdettiin taksilla lähetystöön, joka muuten sitten pikkasen kesti.

Takseja oli aika paljon, ehkäpä kymmenkunta. Vuorossa olevaan, meille osoitettuun taxiin kun meinattiin takapenkille tyrkätä ittemme, oli yllätys suuri. Eihän tässä autossa ollut takapenkkiä.

Kyllä Suomi-poikaa koeteltiin taas.

Kuskit aloittivat hirveän hälä mölön. Ringissä ihmettelivät tilannetta. Se ihmettely kesti ja kesti. Sitten joku ilmeisesti puoli vahingossa keksi, että kuskikin oli kateissa. Aikansa etittyään, löytyi kuski penkin kera. Poika oli mennyt tirsoille pekkeineen. Olihan se paljon miellyttävämpää nukkua pehmeällä penkillä kuin kovalla maalla. Kyllä oli hauskaa koko porukalla. Me mukaan lukien naurettiin koko tilanteelle.

Tämä episodi kun kerrottiin lähetystön porukoille, niin he pitivät sitä melkeinpä normaalina tapahtumana. Täällä kuulemma sattuu ja tapahtuu kaiken näköistä. Ja jos tulee jokin ongelma, niin puhemies Mao on opettanut; – älä tee itse mitään, vaan kutsu koolle kokous ja sitten mietitte kimpassa, mitä pitää tehdä. Näinhän nämä taxikuskit juurikin olivat menetelleet. Eivät voineet antaa seuraavan auton lähteä, koska juurikin tämä oli ”määrätty” meille. Joka muuten oikeesti saattoi pitää paikkansa. Oltiin sen verta ”epäilyttäviä” Suomalaisia, ties mitä agentteja.

Lähetystössä tulkin välityksellä selvittelimme, että meillä on kaksinkertainen viisumi olemassa, koska meidän oli lähdettävä jo seuraavana päivänä pois Pekingistä. Viranomaismääräys, kiinalaisten.

Viisumiasia oli kuulemma kunnossa joten hyvillä mielin voitiin lähteä huomiselle junalippujen hankintaan. Kun sekin asia saatiin järjestettyä, varasi Ulla meille samasta hotellista, Hotel Hong Kong, kaksi huonetta, missä loput suomalaiset lähetystön henkilökuntaa kuuluvat majailivat evakossa. Samaa hotellia käytti kuulemma myös Finnairin henkilökunta. Kaippa se sitten meillekin kelpaa.

Nyt olikin sitten nälkä. Ulla ja taisi tulla pari muutakin mukaan, vei meidät ravintolaan, jossa he käyvät joka päivä töissä ollessaan lounaalla. Samaisessa käyvät myös muutkin lähetystöissä työskentelevät, pois lukien itäblokin maat. Kuppila sijaitsi diplomaatti-kaupunginosassa, joka on muurilla eristetty muusta kaupungista, eikä sinne ole tavallisella kiinalaisella mitään asiaa, ellei ole alueella töissä.

Ruoka oli suorastaan herkullista ja olut edelleen hyvää. Ja halpaa. Oisko tuo kolmen vartin olut maksanut 50 penniä, kun meillä 1/3 lt normi keskari maksoi tuolloin ravintolassa noin 3 markkaa. Ruoka oli suhteessa vielä halvempaa.

Yöksi sitten telttaan. Vähän ennen kun mentiin maate, tuli joku virkailija kysymään meiltä. osataanko jotain kieltä, oli ilmeisesti Albania?? ja toivat tullessaan tumman miehen. Pistivät toiselle puolelle telttaa tämän ukon. Myöhemmin kävivät vielä uudelleen utelemassa, etteikö vieläkään osata miehen puhumaa kieltä. Ei oltu opittu, mutta ei kyllä ollut tarkoituskaan opetella.

Niin jäi ukko makoilemaan meidän kanssa sinne. Jotenkin tuli vähän sääliksi tuota kulkijaa kohtaan. Ei osaa mitään muuta kieltä kuin omaansa, ja koko Pekingissä ei löydy tän maanjäristys hässäkän vuoksi toista saman maalaista.

Sitten kun valotkin pantiin pienemmälle, tuli semmonen pieni pelko tuota mies poloa kohtaan. Näky vain silloin tällöin silmän valkuaiset kun hän jotain pälyili. Ensin sovittiinkin, että pidetäänkö vuorotellen vartioo, mutta tais uni viedä meidät.

Ei vienyt ukko meitä eikä meiltä mitään. Oli aamulla hävinnyt. Tais kiinalaiset viedä.

Kiinanmuuri.fi - Aina ilmainen toimitus

Kohteemme Kiina, sunnuntaina

1.1.2018 Yleinen

Monta sivua tekstiä ja nyt vasta pääsemme itse kohteeseen, Kiinaan.

 

Saatiin saapumisleima, sunnuntai 8.8.1976

 

Mutta, vielä on lukijaa pikkaisen kiusattava, sattui meinaan pikkaisen erikoinen episodi Kiinan puolella.

7023 km Erlian (二连) telien vaihto 3 tuntia

Tullimuodollisuuksien jälkeen juna ajetaan ”talliin” ilman matkustajia. 

 

Meidät kävylettiin odotushalliin.

Syy miksi junat ajetaan halliin, on telien vainto.

Venäjällä rautateillä arveltiin olevan sotilaallista merkitystä, minkä vuoksi ei haluttu käyttää kansainväliseksi muodostuvaa brittiläistä standardiraideleveyttä. Yhdysvaltalainen sotilasinsinööri George Washington Whistler (Fort Wayne Indiana 1800 – Pietari 1849) palkattiin rakennuttamaan Moskovan ja Pietarin välistä rautatietä, jonka leveydeksi tuli Yhdysvaltain etelävaltiolaiset viisi jalkaa. Näin tämä ”venäläisenä raideleveytenä” pidetty leveys tuli voimaan koko rataverkolla koskien myös ViroaLiettuaaLatviaaSuomeaUkrainaaValko-Venäjää ja Mongoliaa. 1520 mm.

 

Ja Kiinassa on ”Enlantilainen” raideleveys. 1 435 mm. Meille kerrottiin myöhemmin, että ennen vallankumousta, oli Kiinassakin aikaisemmin tuo 1520mm, mutta Mao kavennutti sen tuohon 1435 mm:iin.

Kauanko sitten rataverkosto oli pois käytöstä muutoksen aikana. Et usko, mutta kuusi tuntia. Mao määräsi kaikki radan viereen, jolloin jokaisen naulan kohdalle tuli yksi ukko, joka otti naulat pois, siirrettiin kiskot uuteen paikkaa ja naulattiin takaisin paikoilleen. En ole tietoa tarkistanut, mutta kun kerran lähetystön väki näin sen meille kertoi ja nähneenä Maon aikaisen kiinalaisen yhteiskunnan, uskon, että on totta. Niin, rataahan ei tuona aikana Kiinassa ollut kuin muutama kymmenen tuhatta kilometriä ???

Tässä ei ollut mitään erikoista.

Siispä mennään takaisin sinne odotushalliin.

Me luultiin, että tämän kolmetuntia odotellaan hissukseen mutta toisin kävi.

Kiinalaiset hakivat meidät kaikki länsimaiset, oisko ollut yhteensä kymmenkunta. ja vei toiseen huoneeseen. Siellä he sitten kyselivät kaikennäköistä, meiltäkin esim. että kuka on ryhmänne johtaja? Se olin minä. No missä muut ovat? Ei ole muita! Eivät meinanneet ensin uskoa, mutta aikamme keskusteltuamme, uskoivat.

Tämän jälkeen alkoi uskomaton show. Alustuksessa meille kerrottiin, että tämä on ensimmäinen kerta kun tätä esitetään julkisesti ja vieläpä ulkomaalaisille. Tarkoituksena lähettää ryhmä länsimaihin esiintymään, joten saimme testikatsojan roolin.  Ei ollut mitään esityslavaa, vain huoneen lattia. Sinne tuli muutama kiinalainen ja mukanaan tuoleja.

Sitten alkoi yhden henkilön tuolien pinoaminen samalla kiiveten ylemmäs ja ylemmäs saatuaan avustajalta lisää ”rakennusaineita” eli tuoleja. Ensimmäinen tuoli oli neljän pullon päällä, eli jokaisen jalan alla paikallinen olutpullo.

Kuva googletettu, ei oma, kun ne peijakkaan venäläiset …..

Tässä kyseisessä huoneessa ei ollut mitään turvavaljaita eikä muitakaan apuvälineitä. Hän vain lato tuoleja sikin sokin mitä ihmeellisempiin asentoihin. Tämä versio on kalpea aavistus siita näkemästämme. Muistikuvani oli, että tuolimäärä oli jotain paljon yli kymmenen. Eli tarkoitus oli tehdä ”maailmanennätys” ja me oltiin todistamassa sitä. Se onnistui, ei pudonnut ukko alas. Ja purki vielä hyvässä järjestyksessä minkä oli rakentanut. Tosin, eihän hän muuten olisi alas päässytkään ehjänä.

Seuraavaksi tuli kaksi henkilöä yksipyörisillä sirkuspyörillä paikalle. Toisella matala ja toisella parimetriä korkea. Tämä matalapöyräilijä pomppi flyygelin päälle, otti avustajalta viisi posliinista keittokuppia, laittoi ne päänsä päälle. Tässähän ei ollut mitään ihmeellistä, mutta sitten hän tiputti kupin kerralaan jalkaterälleen, ”potkaisi” singoten kupin kaverinsa päälaelle, ja tämä jopa sai sen pysymään sen siellä. Kun kaikki viisi kuppia olivat pinossa kaverin pään päällä, samalla huojuttaen korkeaa pyöräänsä edes takaisin, sinkosi aloittaja saamansa keittolisikan omalle paikalleen-keittokuppiin kaverin päänpäälle. Koitapa ite heittää posliinikuppiin keittolusikka kolmen metrin päähän, niin että ne säilyy ehjänä.

Temppuja seurasi useita, joista osaa emme me ainakaan ole nähneet missään esitettävän.

Moisesta esityksestä ei oltu kuultu lähetyksessäkään, ikinä ennen meidän kerrottua siitä.

Siispä hyvillä mielin takaisin junaan ja matka jatkui, nyt Kiinassa. Katsottavaa riitti. 

Kiinalaiseen ravintolavaunuun tietysti piti päästä. Ja voi sitä ihanuutta. Olut hyvää ja kylmää, mielestämme lähellä meidän A-olutta. Oli pullotettu kolmen vartin pullokokoon. 

Kuvaa mielestäni sen hetkistä mielialaa viereinen otos.

Kiinalaisethan nää ilotulitteen ovat keksineet.

Mekin olimme ihan liekeissä.

Ruoka oli tietysti hyvää. Tällöin päätimme, että käytämme koko kiinassa oloaikanamme vain puikkoja syödessämme, eli unohdetaan harukat ja veitset.

Täällä oli käytössä kansanvälinen ruokalista. Kiinaksi ja englanniksi. Ja lajikkeita oli yli sata. Tosin tuossa määrässä oli luettelo lisäkkeistä mukana. Riisit ja nuudelit yms. Kaikki oli numeroitu, näin vältettiin kieliongelmat. Kiinassa kun sattuu olemaan kaksi eri pääkieltä. Mandariinin ja Kantonin kiina. Eivät kuulemma ymmärrä toisiaan  sen enempää kirjoitettuna kuin puhuttunakaan.

Meitä ne ymmärti, vaikka eivät osanneet muuta kuin kiinaa. Ja me ei hirveesti sitä kieltä osattu, ei edes tuolloin tiedetty olut-sanaa kiinaksi ja se oli jotain se. Iso aukko sivistyksessä.

Reissun edetessä opimme senkin asian, mutta eipäs hötkyillä.

 

Tämä paikka kun nähtiin, luultiin, että nyt näkyy kiinanmuuri, Oltiin pikkasen hätäisiä, ei ollut, ei.

Vaan saattoipa sittenkin olla.

 

 

Kiinanmuuri.fi - Aina ilmainen toimitus

Tulliin tullaan

1.1.2018 Yleinen

Ulan Udenista ei ole pitkälti, n 250 km ja tullaan rajalle, Kuva Venäjän puolelta vähän ennen Naushkia.

Päästään Mongoliaan.

Matkaa tehtiin vuoristoisessa maisemassa, kiemurrellenja tässä vaiheessa dieselveturin vetämänä.

Ratakin oli vaihtunut yksiraiteiseksi. Siperiassa oli tullut parhaimmillaan joka viides minuutti juna vastaan, onneksi täällä ei tule. Ja mehän noustaan ”mäelle”. Mongoliahan on ylätasankoa ja ympärillä vuoristo.

  • la klo 14:00 5895 km Naushki (Наушки) raja-asema tulli Venäja/Mongolia

Papereita tuli tarkastamaan kolme henkilöä. Yksi nainen, oli etupäässä kinnostunut rokotustodistuksista, sekä kaksi miestä. Passit ja viisumit ok, rahat laskettiin, eli paljonko oltiin kulutettu, se kun kiinnostaa näitä venäläisiä, ettei vaan oltu tehty mustan pörssin kauppaa. Mutta suurin yllätys oli yksi kirja, dekkari. Sen kannessa oli kuva miehestä, hänellä heijastavat aurinkolasit ja siinä heijasteena bikinit päällä oleva nainen. Nää luuli että se oli pornokirja. Hirvee sählinki yhdestä kirjasta. meinasvat ottaa sen pois, mutta sain kuin sainkin selvitettyä, että on kyseessä ihan tavallinen dekkari. Kaippa siinä porukassa oli kuitenkin yksi, joka pikkasen osasi englantia???

 

 

Tuohon aikaan Venäjä oikeastaan ”turvasi” Mongoliaa, joten meille ainakin jäi vaikutelma, että venäläiset hoiti molemmat tarkastukset, sekä lähtö ja tulo.

Kun muodollisuudet oli hoideltu, ”hyökättiin” heti ravintolavaunuun. Se kun vaihtuu aina rajalla sen maalaiseksi, missä ollaan.

Oltiin ainoot asiakkaat, Tilattiin jotain käristyksen oloista, joka maistui taivaalliselta, kun oli monta päivää syönyt samaa p…kaa venäläisessä vaunussa. Olutkin alkoi jo olla melkein juontikelpoista, melkein. Mutta vodka oli hyvää. Kahvit ja konjakit vielä jälkkäriksi, niin ”liekeissä” oltiin. Ei ois kannattanut.

Kun lasku tuotiin, teki se enemmän kuin aikaisemmat eväät yhteensä. Pyöriteltiin sitä jonkin aikaa käsissämme ja sit välähti. Se  s..tanan konjakki makso enemmän kuin muut yhteensä. Tuontitavaraa, aitoa konjakkia, suoraan Ranskasta. Oppirahat piti maksaa, aika kalliisti.

 

 

Tällaista maisemaa sai sitten tiirailla, ennen kuin Ulan Batoriin tultiin.

 

 

 

 

 

 

 

Ja vaunujakin riitti.

Nää oli aika hienoja maisemia, melkein kuin lapin vaarat.

Varsinainen vuoristo-osuus jäi taaksemme.

 

 

 

Ulan Bator oli näin asemalta vilkaistuna ainakin ihan kelpo paikka.

 

Lännessähän meillä oli jo minihamevaihe mennyt ohi, mutta täällä, täällä tytöillä oli niiiin lyhyet kuin vain voi olla.

Melkeinpä pikkuhousut vilkkuivat.

Vahinko että ottamani kuva on nyt venäläisillä, oli aika tanakka tytsy ja kuitenkin vesirajan juuri ja juuri peittävä hamonen lanteillaan.

Kun räpyttelen oikein silmiäni, ts ottamani muistikuvat palautuvat mieleeni, niin kuin tämäkin tyttö.

Kaupungin jälkeen noustiin vielä pikkaisen, sille varsinaiselle ylängölle. Gobin autiomaa alkoi.

 Sana gobi on mongolin kielen aavikkoa tarkoittava sana. Gobin autiomaan pinta-ala on noin 1 300 000 km², ja se on yksi maailman suurimmista aavikoista.

Gobin eläimistö on alueen kuivuudesta huolimatta rikas. Suurelta osin uhanalaiseen eläimistöön kuuluu villinä elävä kameli, aasianvilliaasiprzewalskinhevonenargaalin alalaji, kuhertajagasellimongoliangaselli ja

 gobinkarhu. Näistä nähtiin Kameli, hevonen ja lammas. Ja parhaimmillaan ne laumat oli isoja, siis tosi isoja. Satoja yksilöitä. Pekan mukaan suurimmat hevoslaumat arviolta yli 1500 yksilöä.

Muistin matkaneuvon, jonka sain Majuri Laineelta; muistakaa hygienia. Peskää jalat joka päivä. Näin tehdessäni mietin, että kuinkahan moni veijari on jalkojaan Gobin autiomaassa pessyt. Minä olin, Ja niin oli Pekkakin.

Tällaisena minä sen pääosiltaan muistan.

Kun tulliin viimein päästiin, alkoi taas mielenkiintoinen episodi.

Kolme herraa marssi suoraan vaunuosastoomme, ja meidän ”kämppään”.

Komento – kamerat. Ensin annettiin mun Yashika- normi kamera. Ukko aukas luukun ja nykäs filmin pois. Voi v…tu, aateltiin me. Missä toinen kamera?? Mistä ihmeestä ne ties, että meillä oli kaitafilmikamera?

No ne ties, ei auttanut muu kuin kaivaa se esille. Sama homma, luukku auki ja filmi pois. Lisäksi löysivät jo kuvatutkin ja takavarikoi ne. Siinä meni kaikki. Melkein kaikki.

Vasta tämän episodin jälkeen alettiin papereita kattelemaan.

Ei tullut ikävä näitä herroja.

Kinkun uusi elämä

31.12.2017 Yleinen

Saatoin antaa meidän Joulukinkulle uuden mähdollisuuden ja sitä myöden uuden elämän.

Helppoahan se tietenkään ei ollut.

Ensin piti käydä kaupassa. Sekään ei ollut helppoa. Parkkitalo, missä yleensä käymme, oli täynnä. Toiseen päähän Omppua ajettuamme, menimme ensin väärään paikkaan, oli lastauslaituri. Siinä käännyttäessä, oli pari kokkipoikaa tauolla, tupakilla, ja ne jo enteellisesti pyörittelivät päitään, ikään kuin olisin tajunnut, että älä käänny tänne. Enpä siis tajunnut, joten uukkari siellä. Onneksi oli sen verta iso alue, ettei tarvinnut peruutella. Siitä kun sain keulan kadulle pöin, olikin kyltti edessä, joka kieltää haluamaamme kulkusuuntaan kääntymisen, eli tässä tapauksessa vasemmalle. Leikin, etten huomannut sitä, vaan käännyin ja kolmen-neljän kymmenen metriä eteenpäin, päästiin oikeeseen sisäänajoväylään. Saatiinkin sitten kiertää aina neljänteen kerrokseen asti, ennen kuin vapaa ruutu löytyi.

Otin valokuvan, en autostamme, vaan paikasta, mihin se jätettiin. Täällä jos unohtaa paikkansa, saapi ettiä sitten ihan pikkasen aikaa. Samalla päätin, että toivottavasti muista, etten koskaan tule Ompuun tällaiseen aikaan. Tämä siis eilen, aaton aattona klo 13:30 tai jotain.

Saatiin ostettua hernepussi ja savukylkeä. Siispä herneet likoomaan.

 

 

 

Tuollainen puolen kilon verran oli kinkkua jäljellä, joka sitten piti sen palvatun kylkipalan seuraksi sinne herneiden sekaan pilkkoa.

 

 

 

Palvattuun possuun tietysti piti tuota mustunutta, anteeksi, tummunutta pintaa tietysti jätää, siinähän se paras savun maku on, mutta liiat läskit otin pois, linnuille aattelin viedä.

Juu juu, tiedän ettei suolan takia sain niille antaa, mutta annan kuitenkin.

Ei tämäkään mitään helppoa ole. Koko ajan saa varoa, ettei sormista irtoa mitään ylimääräistä, saati joutuis vielä rokkaan. Kuinkahan monta sormea tämänkin joulun jälkeen on leikelty.

 

Se rupee kohta rokalta näyttämään, nyt on semmoset kas- kakspuol tuntia kiehunut, ennen lihojen lisäystä

 

 

 

Tässä rupiaa olee jo aika valmista.

 

 

Ja hyvää tuli tälläkin kertaa.

Kyllä kinkulle pitää antaa uusi mahdollisuus.