Selaat arkistoa kohteelle Mao.

16.8. Maanantaina takaisin Kiinaan

5.1.2018 Yleinen

Aamulla aikainen herätys ja juna-asemalle. Samalla saimme viimeiset vilkaisut lentokentästä, joka oli aika lähellä juna-asemaa.

 

Aika hurjalta näytti, kun koneet laskeutuivat hyvinkin jykästi vuoristosta lähestyessääm kiitorataa.

 

 

 

 

Ehkäpä tuon aikaiset koneet eivät ihan näin isoja olleet, mutta idea oli sama.

 

En nyt syytä muista, mutta kuulemma oli parempi lähestyä kenttää vuoristosta päin ja toivoa, että kiitorata riittää, se meinaan loppuu mereen.

 

Päästiin junaan ja tällä kertaa ei tarvinnut tullissa kauan odetella Kiinan junaa.

Hieman jännitti, että onhan se viisumi varmaan voimassa paluuseen rajan tälle puolen.

Oli se.

Saatiin uusi leima passeihimme.

Ei tuulut tällä kertaa nuorta naista istumaan kanssamme, saatiin ihan kaksistaan olla.

Voi harmi, emme siis enää olleetkaan julkkiksia.

 

Parin tunnin matkustamisen jälkeen, jo tuttuun toimistoon, junalippujen ostoon.

Se ei ollutkaan mikään läpihuutojuttu.

Selitimme, että halutaan mennä Shanghaihin. Sen verran oltiin saatu selville, että illalla lähtee juna, jolloin säästettäisiin yksi hotelliyömaksu. Aikahan on rahaa. Tässä tapauksessa voitaisiin yöpyä liikkuvassa junassa. Oltiinha me siihen jo tähän mennessä totuttu.

Virkailija yritti väen väkisin myydä meille yötä tähän hotelliin ja että aamulla lähtisi juna Shanghaihin. Mepä kiven kovaan vaadittiin, että iltajunalla mennäään, myy vaan nyt kiltisti ne tiketit meille. Tytsy joutui käymään jossain lupaa kysymässä, ennen kuin taipui tahtoomme. Taas kannatti olla tiukkana.

Meille jäi koko päivä aikaa kuluttaa täällä, joten taksi alle, jonka tää virkailija ystävällisesti meille hommasi.

Päästiin käymään mm Yliopistossa, jossa kuulemma Suuri Puhemies Mao oli opiskellut vuosisadan alkupuolella.

Tämä ”heinäkasa” oli kuulemma ollut luentosali, jota kyseinen tuleva iso pomokin oli käyttänyt.

 

 

 

 

 

Tuosta ovesta olisi sitten päässyt ”kampusalueelle” mutta ei sit taidettu mennä.

 

 

 

 

 

 

Tää ei vissiin ole aito Bond, James Bond, vaikka hänellä näkyy salkku olevankin mukana.

Tuota salkkua piti sitten raahata koko päivä mukana.

Emme muka ”uskaltaneet” jättää sitä säilytykseen hotellille, matkalaukkumme kaveriksi.

Siellä hotellissa oli pari isoa lasikaappia, missä oli esillä tavaroita, joita läntiset asiakkaat olivat unohtaneet joko huoneisiinsa tai johonkin muualle hotellissa. Mao oli opettanut kansaa, että ei saa varastaa. Meille jopa kerrotiin, että vaikka heittäisit tukun rahaa kadulle, kiinalaiset keräisivät nopeasti kaikki pikku kätösin ja juoksisivat perääsi ja toisisivat rahasi sinulle.

Ulla kertoi meille, että hän sai tämän kokea kotonaan. Hänellä oli kynsilakka loppunut yhdestä pullosta. Hänpä siis luonnollisesti heitti sen roskikseen. Siivooja kävi muutaman kerran viikossa, ja hänen tehtäviinsä kuului myös roskien pois vienti. Niinpä joka kerran tyhjä pullo oli ilmestynyt keittiön pöydälle siivoojan käynnin jälkeen. Pullo oli siivoojan mielestä liian kaunis pois heitettäväksi. Kun tätä leikkiä oli kestänyt jonkin aikaa, Ulla rikkoi pullon, jolloin se pääsi ulos talosta.

Me länsimaiset emme voi edes kuvitella, että on noin rehellistä porukkaa missään, mutta näin se vaan oli Maon aikaan. Tuskin on enää.

Tuossa hotellin visiirissä oli jokaisen tavaran kohdalla vieraan nimi, huoneen numero ja ”jättöpäivämäärä”, tai ainakin sen löytöpäivä, jos ei tiedetty keneltä se oli jäänyt. Tästäkin meille oli kerrottu, mutta ei uskottu, ennen kuin nähtiin.

Ilta tuli ja me junaan. Kokki tuli taas kyselemään toivomuksiamme, jotka kerroimme hänelle. Taas oli ravintolavaunu tyhjennetty, ei saatu tälläkään matkalla seuraa muista matkustajista. Tietty, kielimuuri olisi ollut melkoinen, sillä oltiin ainoat muuta kieltä puhuvat koko junassa. Tai ainakaan ei nähty kuin kiinalaisen näköisiä.

Tässä junassa saataisiin sitten kaksi yötä viettää. Ja mikäs oli viettäessä, ruoka oli kiinalaiseen tapaan loistavaa ja olut hyvää ja kylmää. 

Taas sai ihailla kiinalaista maalaismaisemaa.

 

 

 

 

 

Olisko ollut noin puolessa välissä tätä osuutta, kun ylitettiin  joki.

 

Tämä oli leveä, mutta näytti matalalta, hiekkaiselta.

 

Iso joka tapauksessa.

 

 

 

 

 

Tarinan mukaan Mao oli uinut Keltaisen joen poikki, mutte joen nähtyämme, eppäilimme suuresti. Oli meinaan sen verta leveä ja virtaava, että edes itse Mao olisi moiseen kyennyt.

Mutta kaippa se on kansalle myyttejä tehtävä, mieluimmin sellaisia, joista tavallisen ihmisen on mahdoton suoriutua.

Mikäli olen ymmärtänyt oikein, käytetään tätä taktiikkaa nykyisinkin. 2010-luvullahan esitettiin erään päämiehen ratsastamassa tiikerillä ja mitä kaikkea muuta. Nimiä ja maita mainitsematta. Kanasalla pitää olla esikuvia. Oli ne sitten oikeita tai vääriä.

Veturi oli höyryllä käyvä tässä junassa, jolloin kun haluttiin edes vähän raitista, kuumaa ilmaa, tulvi noki sisään. Ja sitä nokea riitti, Sitä oli joka paikassa. Lämpätila oli melkeinpä sietämätön. Illalla saatoimme todeta: – ah – ihanan viileetä – mittari näytti osastomme seinällä tuolloin 32 astetta. Päivällä oli sitten vähän lämpöisempää.

Shanhaihin päästiin, eikä meidän edes täytynyt uida, muuta kuin omassa hiessämme.

Kiinnostaako hyvinvointi? Voi Hyvin on lehti Sinulle.

Maanantai ja Kiinan muuri alkaa näkymään

2.1.2018 Kiinan matka 1976

Saatiin kuin saatiikiin näköpiiriimme se oikea muuri.

Toki, se edellinenkin saattoi olla pätkä oikeesta muurista, sitä kun on useammassa ”kerroksessa” eli solassa saattaa olla monta muurin pätkää peräkkäin.

Kiinanmuuri.fi - Aina ilmainen toimitus

Kiinan muuri on monesta osasta koostuva, yleisten määritelmien mukaan 6 000 – 9 000 kilometrin mittainen ja laajimman määritelmän mukaan jopa yli 20 000 kilometrin mittainen muinainen rakennelma pohjoisessa Kiinassa. Muuri on suurimmaksi osaksi noin kahdeksan metriä korkea ja leveydeltään 6–8 metriä. Se on rakennettu maasta, kivestä ja tiilistä.

Muuri syntyi 200-luvulla eaa. erillisten muurien yhdistämisellä suojaamaan Kiinaa pohjoisten paimentolaisheimojen hyökkäyksiltä, ja sen uusimmat osat rakennettiin 1600-luvulla. Joinain aikoina muurin rakentamiseen osallistui koko Kiinan miesväestö. Muurista tuli tarpeeton vuonna 1644, kun Kiina ulottui muurin pohjoispuolellekin. Muuri rapautui vuosisatojen ajan, kunnes 1900-luvulla se nostettiin Kiinassa tärkeäksi kansalliseksi symboliksi.

Muurin rakentamisen tarkoituksena oli paitsi mongolien torjuminen, myös levottomuuksien aiheuttajien ja armeijan työllistäminen sopivan kauas pääkaupungista. Muuri piti myös maan oloihin tyytymättömät kiinalaiset valtion rajojen sisällä.

Olimme aika innoissamme, kun viimeinkin nähtiin SE iso muuri, tai siis pieni osa siitä.

Näistä maisemista ei sitten ollutkaan kovin pitkä matka Pekingiin.

 

Kun aloimme lähestyä päätepysäkkiämme, alkoi kadun varsilla näkymään tällaisia bambukatoksia.

Oltiin pikkasen ihmeissämme. Olikohan nämä jotain kauppapaikkakatoksia vai mitä.

 

 

 

 

Mutta sitten kun osassa alkoi näkymään bambuseiniäkin, aateltiin, että näähän asuu noissa hökkeleissä.

Kyllähän me tiedettiin, että eihän tää mikään vauras maa ollut tuohon aikaan, mutta että tämmösissä nää asuu !!

Huh huh.

Ulla oli vastassa asemalla, kuten oli luvannut. Lähetystö Moskovassa oli lähettänyt tiedon meidän uudesta saapumisajasta. Tämäkään tiedonkulku ei olisi ollut mahdollinen ilman Markus Lyyran apua Moskovassa.

Niinpä laukkujamme raahaten siirryttiin autolle, valkoiseen farmari Volvoon. Kuskina kiinalainen ja auto kuului ulkoministeriölle, siis lähetystön käytössä. Siispä Lähetystöön.

Saatiin antaa tuliaiset, jälkiuunileipää ja silliä. Näiden syöminen onkin sitten ihan toinen juttu, myöhemmin siitä.

Lähetystössä selviteltiin tulevaa asumistamme, meillä kun oli tarkoitus majoittua Ullan luokse. Nyt se ei ollutkaan mahdollista.

Maanjäristyksen takia kaikki länsimaalaiset oli evakoitu Hong Kongiin, paitsi viisi Suomalaista olivat vapaaehtoisesti, tai näin ainakin meille kertoivat, jääneet tänne. Lisäksi kaikki ns itäblogin valtioiden henkilökunta oli jäänyt ”vapaaehtoisesti”.

Jäljelle jääneet, kaikki, asuivat teltoissa ulkona. Se selitti matkalla näkemämme ”hökkelirakennelmat”.

Ulla olikin varannut meille hotellista huoneen, ainoan, johon ulkomaiset saivat täällä majoittua. Hotel Peking oli suljettu ja meidät opastettiin puistikkoon, jossa toimi hotellin ”siipirakennus”

Huone olikin aika iso. Piti sisällään varmaankin tusinan verran laverityyppisiä sänkyjä.

Tämä puisto oli täynnä näitä ”huoneita”

Nämä olivat Kiinan armeijan telttoja.

Ei ole kovin montaa suomalaista saanut nukkua Puna Kiinan armeijan teltassa.

Mepä saatiin.

Seitsemäs telttarivi, neljäs teltta, vai oisko ”huone”

Tässäkin asiassa tehtiin historiaa. Väitän, että vallankumouksen jälkeen ollaan taatusti ekat Suomi-pojat telttamajoituksessa Kiinassa.

Hotelli oli myös evakossa. Samasta syystä kuin kaikki muutkin, vieraat saivat majoittua taivasalle. Jälkijäristysten pelko oli iso. Ulla kertoikin meitä odottaessaan tunteneensa aivan selkeitä, pieniä järistyksiä, joita me ei tietenkään jo valmiiksi tärisevässä junassa voitu havaita.

Kun tämä osio oli hoidettu, lähdettiin taksilla lähetystöön, joka muuten sitten pikkasen kesti.

Takseja oli aika paljon, ehkäpä kymmenkunta. Vuorossa olevaan, meille osoitettuun taxiin kun meinattiin takapenkille tyrkätä ittemme, oli yllätys suuri. Eihän tässä autossa ollut takapenkkiä.

Kyllä Suomi-poikaa koeteltiin taas.

Kuskit aloittivat hirveän hälä mölön. Ringissä ihmettelivät tilannetta. Se ihmettely kesti ja kesti. Sitten joku ilmeisesti puoli vahingossa keksi, että kuskikin oli kateissa. Aikansa etittyään, löytyi kuski penkin kera. Poika oli mennyt tirsoille pekkeineen. Olihan se paljon miellyttävämpää nukkua pehmeällä penkillä kuin kovalla maalla. Kyllä oli hauskaa koko porukalla. Me mukaan lukien naurettiin koko tilanteelle.

Tämä episodi kun kerrottiin lähetystön porukoille, niin he pitivät sitä melkeinpä normaalina tapahtumana. Täällä kuulemma sattuu ja tapahtuu kaiken näköistä. Ja jos tulee jokin ongelma, niin puhemies Mao on opettanut; – älä tee itse mitään, vaan kutsu koolle kokous ja sitten mietitte kimpassa, mitä pitää tehdä. Näinhän nämä taxikuskit juurikin olivat menetelleet. Eivät voineet antaa seuraavan auton lähteä, koska juurikin tämä oli ”määrätty” meille. Joka muuten oikeesti saattoi pitää paikkansa. Oltiin sen verta ”epäilyttäviä” Suomalaisia, ties mitä agentteja.

Lähetystössä tulkin välityksellä selvittelimme, että meillä on kaksinkertainen viisumi olemassa, koska meidän oli lähdettävä jo seuraavana päivänä pois Pekingistä. Viranomaismääräys, kiinalaisten.

Viisumiasia oli kuulemma kunnossa joten hyvillä mielin voitiin lähteä huomiselle junalippujen hankintaan. Kun sekin asia saatiin järjestettyä, varasi Ulla meille samasta hotellista, Hotel Hong Kong, kaksi huonetta, missä loput suomalaiset lähetystön henkilökuntaa kuuluvat majailivat evakossa. Samaa hotellia käytti kuulemma myös Finnairin henkilökunta. Kaippa se sitten meillekin kelpaa.

Nyt olikin sitten nälkä. Ulla ja taisi tulla pari muutakin mukaan, vei meidät ravintolaan, jossa he käyvät joka päivä töissä ollessaan lounaalla. Samaisessa käyvät myös muutkin lähetystöissä työskentelevät, pois lukien itäblokin maat. Kuppila sijaitsi diplomaatti-kaupunginosassa, joka on muurilla eristetty muusta kaupungista, eikä sinne ole tavallisella kiinalaisella mitään asiaa, ellei ole alueella töissä.

Ruoka oli suorastaan herkullista ja olut edelleen hyvää. Ja halpaa. Oisko tuo kolmen vartin olut maksanut 50 penniä, kun meillä 1/3 lt normi keskari maksoi tuolloin ravintolassa noin 3 markkaa. Ruoka oli suhteessa vielä halvempaa.

Yöksi sitten telttaan. Vähän ennen kun mentiin maate, tuli joku virkailija kysymään meiltä. osataanko jotain kieltä, oli ilmeisesti Albania?? ja toivat tullessaan tumman miehen. Pistivät toiselle puolelle telttaa tämän ukon. Myöhemmin kävivät vielä uudelleen utelemassa, etteikö vieläkään osata miehen puhumaa kieltä. Ei oltu opittu, mutta ei kyllä ollut tarkoituskaan opetella.

Niin jäi ukko makoilemaan meidän kanssa sinne. Jotenkin tuli vähän sääliksi tuota kulkijaa kohtaan. Ei osaa mitään muuta kieltä kuin omaansa, ja koko Pekingissä ei löydy tän maanjäristys hässäkän vuoksi toista saman maalaista.

Sitten kun valotkin pantiin pienemmälle, tuli semmonen pieni pelko tuota mies poloa kohtaan. Näky vain silloin tällöin silmän valkuaiset kun hän jotain pälyili. Ensin sovittiinkin, että pidetäänkö vuorotellen vartioo, mutta tais uni viedä meidät.

Ei vienyt ukko meitä eikä meiltä mitään. Oli aamulla hävinnyt. Tais kiinalaiset viedä.

Kiinanmuuri.fi - Aina ilmainen toimitus

Maon aikaiseen Kiinaan kesällä 1976

15.12.2017 Kiinan matka 1976

Aion kertoilla matkastamme Kiinaan vielä kun muistan.

Osa kertomuksista perustuu päiväkirjaan, osa muistiin.

Tuohon aikaan, kun Mao vielä eli:

Minä nro 2191 Suomalainen joka olen saanut kiinaan viisumin vallankumouksen jälkeen ja huom! Maon aikaiseen Kiinaan. Matkakumppanini Pekka nro 2192.

Niin koitti lähtöpäivä, torstai.

Junan oli määrä lähteä klo 15:00 raiteelta 3,

Saattamaan oli tullut koko joukko edellisen päivän juhlioita ja tietenkin siinä tehtiin vielä viime hankintoja.

Meillähän ei ollut yhtään Suomen valuuttaa, joten Jukka osti meille tarvitsemamme taskulaskimen, 24,- mk,

Mitäkö laskimella junassa tekee ? Kilometri tolppia ei tarvitse laskea koska niissähän on numerot.

Se tulisi olemaan kauppatavaraa Moskovassa, hyvää sellaista.

Olin edellisellä tukkureissulla ostanut tukkupaketin Pk-purukumia, sekin käypää valuuttaa itänaapurissa.

Siskoni toi lupaamansa tonnin, tai siis vastaavan summan taaloissa, työntäen vaunuissa poikaansa Heikkiä, kummipoikaani, ikä 3 kk.

Suurimman osan rahoituksestani sain förskottina työnantajaltani Anttiloilta, 3000 mk.

Pekan rahoitus ei paljon poikennut minun: – Äitinsä allekirjoittama 3000 mk:n vekseli ja 500 förskottia tulevalta työnantajalta. Rohkea veto työnantajalta, joka ei vielä edes ollut työnantaja.

Eli vekselivetoisesti lähdettiin. Ne jotka eivät tiedä, mikä on vekseli, niin googleta. Mutta joka tapauksessa kallein rahoitusmuota, verrattavissa nykyisiin pikavippifirmoihin, vaikka pankit ne silloin hoitivatkin.

Pienten vetistelyjen, jota muuten kukaan ei ”näyttänyt”, jälkeen kapusimme vaunuun etsimään kabiiniamme.

Löydettyämme koppimme majottauduimme sinne ja tietenkin teimme jonkin sortin inventaarion, olisiko jotain unohtunut, ihan kuin se tässä vaiheessa olisi auttanut, juna oli jo liikkeellä ja ajallaan.

Jossain vaiheessa vääntäydyimme ravintolavaunuun syömään ja tietenkin pari olutta kyytipojaksi.

Lähtä Suomesta 29.7.1976. (emme tiedä miksi Hong Kongin leimat piti laittaa tohon samaan sivuun?)

Viipurissa juna pysähtyi sen verran että kerkesimme hätäisesti ostaa juomaa,  oisko ollut vodkaa ja shampanjaa, tai oikeammin kuohuviiniä, Venäläiset kun kutsuvat omaansa shampanjaksi. Lisäksi kävimme tutustumassa sikamaisesti haisevaan ja likaisen asemman vessaan, Hätä meni siinä vaiheessa ohi. Illemmalla nautiskelimme juomia ja jututimme käytävällä muita matkailijoita. Kuka oli menossa minnekin, etupäässä kaikki meidän ikäiset opiskelemaan jonnekin päin Venäjää.

Oli siinä muutama tyttökin mutta ei se kaikista yrityksistä huolimatta johtanut sen kummoisempaan tulokseen.

Juna oli ajallaan Moskovassa ja meidän piti vaihtaa asemaa, niitähän on ympäri Moskovaa seitsemän kappaletta, riipuen ilman suunnasta mihin päin olet menossa.

Ennen toiselle asemalle menoa piti käydä vaihtamassa voutherit lipuiksi ja se paikka taas oli ihan kaupungin ytimessä, hotelli Moskowskajan aulassa.

Eikun jonottamaan taxia ja sitähän sai jonottaa. Jossain vaiheessa odotellessa tuli hätä. Joten luontevaa oli löytää wc. Sen kyllä löysi hajun perusteella kaukaakin. Alas päästyäni järkytys oli karmea, ammoniakin lemu oli niin hirveä että oli pakko palata ulos, vetää keuhkot täyteen happea ja toivoa että se riittää reissun ajaksi, no, ei riittänyt, joten pakko oli henkäistä ja täyttää kituset sillä ihanalla, aromikkaalla ilmalla mitä oli tarjolla. Puistattaa vieläkin kun ajattelee.

 

Paperit levälleen tiskille siinä uskossa että ne vaihdetaan junalipuiksi.

Ei vaihdettu, ei.

Virkailia, vanhempi itseensä kyllästyneen oloinen nainen yritti selittä meille jotakin mutta emme oikein ymmärtäneet mitä. Me kun ei ihan hirveesti, siis lainkaan, osattu paikallista kieltä, ja toisaalta ei virkailijakaan osannut niitä kieliä mitä me ois ymmärretty.

Sen verran saatiin tolkkua että piti odotella muutama tunti ja tulla takaisin.

Etsimme valuuttabaarin, parit neuvoa-antavat ja pienen pohdinnan jälkeen takaisin tapaamaan viehättävää virkailijaamme.

Takaisin tultuamme, kerrottiin, että jotain oli tapahtunut, something has happend, useampaan kertaan, ja kehoitettiin menemään Intouristin pääkonttoriin. Menimme sinne, jolloin meille selvisi, että he haluavat meidän palaavan takaisin Suomeen.

Nyt alkoi pikku hiljaa selvitä, että ei taida juna lähteä, ei ainakaan meidän juna.

Nostimme pienen älämölön mutta eihän se auttanut mitään. Vaikka kuinka esittelimme vouchereitamme, passejamme kaikkine viisumeineen, ei asia edennyt yhtään.

Sitten keksimme pyytää hotellista huoneen, ajatus oli että jäädään sitten Moskovaan ja seuraavalla junalla takas Suomeen, Seutulaan ja ensimmäinen kone joka lentää pohjoismaiden ulkopuolelle, niin siihen.

Vähän ihmetystä aiheutti se kun ei saatu kuin huone jossa oli vain yksi sänky.

Takaisin alas respaan ja hirveä selitys päälle. Taas pienen ele- yms kielen jälkeen tyydyimme kohtaloomme, käskettiin odottaa. Mehän odotettiin.

Pienen kaupukikiertelyn jälkeen palasimme hotellille kuulemaan uutisia, olihan junaliput ok, olihan.

Ei ollut, ei.

Eikä siinä vielä kaikki, ottivat meiltä pois sen huoneenkin ja aikoivat lähettää yöjunalla takaisin Suomeen. Me ihan hermona että mitenkäs tässä näin pääs käymään. 

Olivathan he tottuneet ajamaan suomalaisia takasin, joskus jopa lepikot ryskyen, mut kaksi tavallista matkailijaa, eihän me mitään oltu tehty.

Sit keksittiin että Suurlähetystö, antakaa lähetystön osoite. Heillähän on velvollisuus auttaa pulaan joutuneita ihmisiä. Ja mehän jos ketkä olimme pulassa. Piti lähteä Kiinaan mut venäläiset ajaa meidät takaisin Suomeen.

Eivät antaneet.

Siispä taxia metsästämään, joka saatiinkin aika nopeasti, Näytettiin juna-aseman nimi, mistä Kiinaan menevä juna lähtee, vietiin matkalaukut sinne säilöön ja sitten lähetystöön.

Oli perjantai ja kello oli jo seitsemän hujakoilla, joten hiljaiselta näytti Lähetystöllä.

Aloimme jo tulla epätoivoisiksi, mutta sitten näimme jonkun silloin tällöin vilahtavan toisen kerroksen ikkunassa. Pienillä kivillä heittelimme aikamme ja saatiinkin hänen huomio kiiniitettyä meihin. Hän avasi ikkunan ja kyseli asiamme. Lyhyesti kerrottiin, jolloin käski ootella. Menisi katsomaan, olisiko ketään enää paikalla. Olivat lähteneet melkeinpä kaikki viikonlopun viettoon, kuka minnekin.

Meille kävi tuuri.

Lähetystösihteeri Markus Lyyra oli vielä paikalla, oli juuri pakkaamassa autoaan ja perhettään lähteäkseen Terijoelle viikonlopuksi. Hänelle jouduttiin pikkaisen enempi valottamaan tilannettamme. Siis paperit levälleen, nyt jo sisätiloissa. Tutkittuaan hetken ja lisäselvityksiä saaden, teki uskomattoman päätöksen, jota ei kuulemma yleensa kenellekkään tavalliselle matkaajalle tehdä.

Majoitti meidät kuriiriasuntoon, siipirakennuksessa oli pari tätä tarkoitusta varten varattua asuntoa.

Tämän hänen päätöksensä mahdollisti hyvin onnekas sattuma, siis meidän kannalta. Suurlähettiläs Hallamaa oli lomalla Suomessa ja Lyyra oli nyt korkein ulkoministeriön virkamies Moskovassa. Jos Hallamaa olisi ollut paikalla, olisi meidät todennäköisesti lähetetty Suomeen odottamaan asioiden selkeentymistä.

Ja asia oli luonnon katastrofi, jonka Lyyra meille kertoi.

Wikipediasta lainattu:

Kiinassa oli ollut maanjäristys, voimakkuudeltaan 7,8-8,2 Richterin asteikolla. Maanjäristyksen uhrien määräksi on virallisissa lähteissä ilmoitettu 255 000, mutta todellinen luku saattaa olla huomattavasti suurempi. Useimmissa asiantuntija-arvioissa puhutaan vähintään puolesta miljoonasta tai jopa miljoonasta kuolonuhrista. Järistys herätti pelkoa myös Pekingissä, ja se on haluttu yhdistää Kiinan politiikan saman kesän merkittäviin tapahtumiin. Mao Zedong kuoli noin kuukautta myöhemmin, 2. syyskuuta 1976. Perinteisesti Kiinassa on uskottu, että suuret luonnonmullistukset ovat merkkejä Taivaan mandaatin vaihtumisesta ja hallitsijan kauden päättymisestä.

Tämän järistyksen keskus oli Tietsinin kaupungissa, joka sattui olemaan kaivoskaupunki. Junarata kulki kaupungin halki. Tai siis oli kulkenut. Nyt tuo maanjäristys oli ”hukuttanut” radan, kuten suurimman osan kaupunkia taloineen, maan alle, niihin entisiin kaivoskuiluihin. Joten ei ihme, että juna ei lähtenyt, puuttui muutama kilometri rataa. Tämä selvisi myöhemmin.

Me siis majoituimme kuriirikämppään. Lyyra teroitti kovasti meitä mogaamatta tätä juttua, koska hän oli nyt vastuussa meistä. Lupasimme olla kunnolla.