Selaat arkistoa kohteelle autiomaa.

Kotiin lähdön aika

10.1.2018 Yleinen

Niin sitten lomamme alkoi lähestyä sen verran loppuaan, että oli pakattava laukkumme, Paluumatka kestää junavuorokausina ihan yhtä kauan kuin tulo tänne. Nyt olisi tarkoitus olla jäämättä Moskovaan yöksi, ei edes yhdeksi yöksi.

Haikein mielin vietimme läksiäisiä Helenan luona. Toki syömässä sitä ennen käytiin, täällä kun ei kukaan tee kotonaan ruokaa, aamupalat korkeintaan.

Ullan avustuksella kävimme ostamassa paluuliput Moskovaan. Hintahan oli takaisin päin melkeinpä puolet halvempi, 300.- mk, täältä ostettuna, kun Suomessa maksoi matka toisin päin 500.- mk.

Lähtöleima Kiinasta, keskiviikko 25.8.1976 ja samalla sivulla Suomen tullin saapumisleima.

Nyt ei tullut junapalvelija kyselemään kabiiniimme mitään, eikä tullut kukaan muukaan.

Ihan itse ”jouduttiin” menemään ravintolavaunuun ja tilaamaan,

Kyllä jai ikävä kiinalaista ravintolavaunua. En ole sen koomin junissa näin hyvin syönyt.

Olutta varattiin pikkaisen mukaan, kuten lukija muistaa, ei se hääviä ole sen enempää Gobin autiomaassa kuin Siperiassakaan.

Lisäksi olimme käyneet kaupasta ostamassa säilykelihaa. Pikkasen vaihtelua tulevaan yksitoikkoiseen ruokavalioon venäjällä. Saatiin lainaksi Ullalta pieni hedelmäveitsi, joka helpotti lihan kaivamista purkista, meillä kun ei ollut minkäänlaisia välineitä omasta takaa,  jonka palautimme myöhemmin, hänen niin vaadittua, muuten ei olisi lainannut.

Tällä kertaa Kiinan tullissa ei ollut mitään maata järisyttävää esitystä. Sen sijaan odotushuoneessa tulivat kyselemään, mitenkä olimme viihtyneet Kiinassa. Ja taaskaan eivät meinanneet ymmärtää, että meitä on vain kaksi. Kyselivät lopun ryhmämme ”kohtaloa”??? Siinä sitten dipa daapaa haasteltiin.

Päätettiin tehdä Kiinalaisille jullikka. Tänne kun ei kuulemma voi jättää, unohtaa, mitään. Me jätettiin tänne odotushuoneeseen yksi huiska, siihen sohvalle, missä oltiin istuttu, semmoinen pyöreä, ohuesta silkistä tehty löyhyttelyhuiska. Oltiin ihan varmoja, että ennen kuin juna lähtee jatkamaan matkaansa me omassa sopessamme, joku kiikuttaa huiskan meille. Vaan eipä tuonut. On siinä ollut hirveä polemiikki virkailioilla – mitenkäs tää saatais takaisin noille turisteille, kun ovat huomaneet ”erehdyksemme”.  Eivät saaneet, ei ainakaan vielä ole tullut (10.1.2018).

Nyt ei ollut tullissa ongelmia, ei ainakaan filmien kanssa.

Jätettiin kaikki kuvatut, kehittämättömät filmit lähetystöön. Tytöt lupasivat laittaa yhden kerrallaan kuriiripostin mukana ne Suomeen. Useampaa ei kuulemma uskaltaneet samaan lähetykseen laittaa kuin tuo yksi rulla. Niin niitä sitten tuli rulla per viikko useamman viikon ajan koko syksyn. Ja jokaisen sitten vein Soukassa olevaan valokuvausliikkeeseen. Kyllä ne pikkasen ihmetteli, että miten vaan rulla per viikko. En voinut kertoilla totuutta.

Tämäkään ei olisi ollut mahdollista tavalliselle matkaajalle. Ai niin, eihän tänne tuohon aikaan tavallinen matkaaja olisi edes päässyt.

Mongoliaan tultiin 25.8. pois 26.8. torstaina.

Saatiin viimeinen kunnon ruoka loppumatkalla ylittäessämme Mongolia.

 

Sinällään tämän paluumatkan teki mielenkiintoiseksi tärkeä asia.

Ne paikat, missä tullessa oltiin yöllä, oltiin nyt valoisan aikaan. Siispä näimme koko tämän matkan kaikki maisemat.

Tosin, muutama mielenkiintoin paikka jäi nyt uudelleen näkemättä.

Edes yön pimeys ei näköjään haitannut, jota olimme pikkaisen alkuun mananneet, että kun jää niin paljon näkemättä.

Ei jäänyt.

 

Tulliin tullaan

1.1.2018 Yleinen

Ulan Udenista ei ole pitkälti, n 250 km ja tullaan rajalle, Kuva Venäjän puolelta vähän ennen Naushkia.

Päästään Mongoliaan.

Matkaa tehtiin vuoristoisessa maisemassa, kiemurrellenja tässä vaiheessa dieselveturin vetämänä.

Ratakin oli vaihtunut yksiraiteiseksi. Siperiassa oli tullut parhaimmillaan joka viides minuutti juna vastaan, onneksi täällä ei tule. Ja mehän noustaan ”mäelle”. Mongoliahan on ylätasankoa ja ympärillä vuoristo.

  • la klo 14:00 5895 km Naushki (Наушки) raja-asema tulli Venäja/Mongolia

Papereita tuli tarkastamaan kolme henkilöä. Yksi nainen, oli etupäässä kinnostunut rokotustodistuksista, sekä kaksi miestä. Passit ja viisumit ok, rahat laskettiin, eli paljonko oltiin kulutettu, se kun kiinnostaa näitä venäläisiä, ettei vaan oltu tehty mustan pörssin kauppaa. Mutta suurin yllätys oli yksi kirja, dekkari. Sen kannessa oli kuva miehestä, hänellä heijastavat aurinkolasit ja siinä heijasteena bikinit päällä oleva nainen. Nää luuli että se oli pornokirja. Hirvee sählinki yhdestä kirjasta. meinasvat ottaa sen pois, mutta sain kuin sainkin selvitettyä, että on kyseessä ihan tavallinen dekkari. Kaippa siinä porukassa oli kuitenkin yksi, joka pikkasen osasi englantia???

 

 

Tuohon aikaan Venäjä oikeastaan ”turvasi” Mongoliaa, joten meille ainakin jäi vaikutelma, että venäläiset hoiti molemmat tarkastukset, sekä lähtö ja tulo.

Kun muodollisuudet oli hoideltu, ”hyökättiin” heti ravintolavaunuun. Se kun vaihtuu aina rajalla sen maalaiseksi, missä ollaan.

Oltiin ainoot asiakkaat, Tilattiin jotain käristyksen oloista, joka maistui taivaalliselta, kun oli monta päivää syönyt samaa p…kaa venäläisessä vaunussa. Olutkin alkoi jo olla melkein juontikelpoista, melkein. Mutta vodka oli hyvää. Kahvit ja konjakit vielä jälkkäriksi, niin ”liekeissä” oltiin. Ei ois kannattanut.

Kun lasku tuotiin, teki se enemmän kuin aikaisemmat eväät yhteensä. Pyöriteltiin sitä jonkin aikaa käsissämme ja sit välähti. Se  s..tanan konjakki makso enemmän kuin muut yhteensä. Tuontitavaraa, aitoa konjakkia, suoraan Ranskasta. Oppirahat piti maksaa, aika kalliisti.

 

 

Tällaista maisemaa sai sitten tiirailla, ennen kuin Ulan Batoriin tultiin.

 

 

 

 

 

 

 

Ja vaunujakin riitti.

Nää oli aika hienoja maisemia, melkein kuin lapin vaarat.

Varsinainen vuoristo-osuus jäi taaksemme.

 

 

 

Ulan Bator oli näin asemalta vilkaistuna ainakin ihan kelpo paikka.

 

Lännessähän meillä oli jo minihamevaihe mennyt ohi, mutta täällä, täällä tytöillä oli niiiin lyhyet kuin vain voi olla.

Melkeinpä pikkuhousut vilkkuivat.

Vahinko että ottamani kuva on nyt venäläisillä, oli aika tanakka tytsy ja kuitenkin vesirajan juuri ja juuri peittävä hamonen lanteillaan.

Kun räpyttelen oikein silmiäni, ts ottamani muistikuvat palautuvat mieleeni, niin kuin tämäkin tyttö.

Kaupungin jälkeen noustiin vielä pikkaisen, sille varsinaiselle ylängölle. Gobin autiomaa alkoi.

 Sana gobi on mongolin kielen aavikkoa tarkoittava sana. Gobin autiomaan pinta-ala on noin 1 300 000 km², ja se on yksi maailman suurimmista aavikoista.

Gobin eläimistö on alueen kuivuudesta huolimatta rikas. Suurelta osin uhanalaiseen eläimistöön kuuluu villinä elävä kameli, aasianvilliaasiprzewalskinhevonenargaalin alalaji, kuhertajagasellimongoliangaselli ja

 gobinkarhu. Näistä nähtiin Kameli, hevonen ja lammas. Ja parhaimmillaan ne laumat oli isoja, siis tosi isoja. Satoja yksilöitä. Pekan mukaan suurimmat hevoslaumat arviolta yli 1500 yksilöä.

Muistin matkaneuvon, jonka sain Majuri Laineelta; muistakaa hygienia. Peskää jalat joka päivä. Näin tehdessäni mietin, että kuinkahan moni veijari on jalkojaan Gobin autiomaassa pessyt. Minä olin, Ja niin oli Pekkakin.

Tällaisena minä sen pääosiltaan muistan.

Kun tulliin viimein päästiin, alkoi taas mielenkiintoinen episodi.

Kolme herraa marssi suoraan vaunuosastoomme, ja meidän ”kämppään”.

Komento – kamerat. Ensin annettiin mun Yashika- normi kamera. Ukko aukas luukun ja nykäs filmin pois. Voi v…tu, aateltiin me. Missä toinen kamera?? Mistä ihmeestä ne ties, että meillä oli kaitafilmikamera?

No ne ties, ei auttanut muu kuin kaivaa se esille. Sama homma, luukku auki ja filmi pois. Lisäksi löysivät jo kuvatutkin ja takavarikoi ne. Siinä meni kaikki. Melkein kaikki.

Vasta tämän episodin jälkeen alettiin papereita kattelemaan.

Ei tullut ikävä näitä herroja.